Tiina jutteli pitkän puhelun yhtenä iltana lapsuuden ystävänsä kanssa. Oli kuulemma alkanut ystävää ahdistaa, kun ei ole nähnyt ketään muita kuin omaa perhettä kohta vuoteen.
Ei perheessä mitään vikaa kuulemma ollut, mutta kovin sosiaalisena ihmisenä hänen kauppareissunsa ei riitä täyttämään sitä mielen tarvetta, jota normaaliaikana täytetään kahviloissa käynneillä ja ravintolaillallisilla. Ja kun ei ollut käynyt ravintoloissa, niin nyt kevään koittaessa ravintoloiden sulkeminen iski oikein toden teolla. Nyt ei edes pääsisi, jos joku ystävistä suostuisi lähtemään.
Mietiskeltiin Tiinan kanssa, onkohan meillä firman pyörittäminen lähtökohtaisesti niin täysivaltaista puuhaa, ettei oma arki ole hirveästi muuttunut. Vaikka alkuun sitä luuli tulevansa mökkihöperöksi, niin kaikkeen taitaa notkea mieli tottua. Juhlia ja tapaamisia on toki vähemmän, mutta kun tähän ikään on ehtinyt melko monessa juhlassa jo ollakin, niin ei niitäkään osaa oikein kaivatakaan.
Liiton miehen kanssa juttelut ovat olleet samanlaisia, ei hänkään ole paljoa matkustellut, mutta toimistolla on käynyt ainakin tähän asti töissä ja puhelimeen vastaa samalla tavalla.
Mutta jos joutuisi firman laittamaan seis koronan vuoksi ja aukeamisesta ei olisi tietoa, voisi olla vähän erilainen mieli. Soittelin Iso rikkaalle ja kysyin, mitä hän on tehnyt, kun päivittäinen työ ei paina sitäkään vähää kuin minulla. Hänellä olikin kiireempää kuin aikoihin.
Ihmisillä on ollut kotona aikaa miettiä liikeideoita ja niiden seulomisessa on kuulemma hommaa. Joistain voi ilmeisesti tullakin jotain, ja ovat kuulemma jopa paljon parempia kuin taannoinen minipalvaamoideani. Epäilen.
Tiina poti jostain syystä huonoa omatuntoa ystävänsä puhelusta. Ehdotin, että hän tekisi paperille soittokierroksen kaikista tutuista, niin johan menee pari iltaa mukavasti, ja mieli paranee, kun tietää taas, mitä missäkin huushollissa puuhataan. Itse ajattelin tilata parturiajan ja ravintolasta kotiinkuljetuksella kunnon ruuat. Kyllä tämä tästä, elämä voittaa
