Tuli – tuo hurja isäntä

Tuli tuhoaa nopeasti lasten tulitikkuleikeissä syttyneen piharakennuksen. Kuva: Lauri Dammert

Tulen kesytyskeinot ovat vaihdelleet muinaisista vesitonkkapartioista nykyisiin ennakoiviin ja huippuunsa viritettyihin teknisiin järjestelmiin.

SM Extra audioartikkelit

Kuuntele artikkeli

Kuvitelkaa muinaisen Egyptin tai Rooman katuja. Niillä kuljeskeli ympäriinsä valtion palkkaamia palonsammuttajia vesitonkat kädessä. Useimmiten he havaitsivat palon vasta sen sytyttyä, muut sammuttajat saapuivat paikalle liian myöhään ja tonkkakin osoittautui liian pieneksi. Se oli kuitenkin tuhansien vuosien ajan ainoa palovaroitusjärjestelmä ja kaukana nykyisistä järjestelmistä, jotka varoittavat palosta ennen kuin se on syttynytkään.

Laajat tulipalot olivat yleisiä ennen vanhaan, kun kaupungit olivat ahtaita ja enimmäkseen puusta ja oljesta rakennettuja. Pelkästään Helsinki on palanut laajasti ainakin kuusi kertaa: esim. 5. elokuuta 1654 tuli tuhosi noin kolme neljäsosaa tuolloisesta Helsingistä, joka sijaitsi Vironniemellä. Myös Porvoo on palanut poroksi, kuten myös mm. Rauma, Turku ja Vaasa sekä useaan otteeseen Oulu.

Torjuntakeinoiksi kehitettiin kiertelevien sammutusporukoiden lisäksi organisoituja vapaapalokuntia, ja palohälytyksiä keksittiin antaa sekä kirkonkelloilla että erityisillä palohälytyskelloilla. Näin esimerkiksi Kööpenhaminassa, missä palovahti oli sijoitettu Pyhän Nikolauksen kirkon korkeaan torniin. Paikka osoittautui hyvin valituksi, sillä 1795 kirkon puinen katto syttyi tuleen ja puoli kaupunkia paloi sen mukana. Kirkko on nykyisin kunnostettu taidekeskukseksi.

Ranskalainen palohälytin 1700-luvulta. Kuva: Library of Congress.

MEKAANISET HÄLYTTIMET matkivat hermojärjestelmää.1800-luvulla saatiin useita erilaisia, entisiä nopeampia hälytysjärjestelmiä. Samuel Morsen 1837 keksimä lennätin antoi nopean hälytyksen, joka sitä paitsi kantoi kirkonkelloja kauemmaksi. Siihen perustui maailman ensimmäinen koko kaupungin kattava palohälytysjärjestelmä, joka perustettiin Bostoniin USA:han 1852, kun eräs William Channing sai muut vakuuttuneiksi keskusaseman ja hajasijoitettujen hälyttimien järkevyydestä. Ympäri kaupunkia sijoitettiin palohälytinlaatikoita, joista lähetettiin sijainnin kertova morse-signaali palokunnalle.

Channing oli lääkäri, ja hän vertasi järjestelmää ihmisen hermojärjestelmään. Katujen varsilla olevat hälytyslaitteet olivat hermopäitä ja vastaanottava keskus aivoja.

Siitä huolimatta Channingin järjestelmä oli kovin puutteellinen: jonkun piti havaita jo syttynyt tulipalo, rynnätä laatikolle, avata se, lähettää koodi paloasemalle, ja paloasemalla piti olla valpas vastaanottaja, joka selvitti koodin – vasta sitten saatiin sammutusvankkurit liikkeelle.

Mekaaniset ja lennätinpohjaiset hälyttimet eivät siksi olleet täydellinen ratkaisu, ja 1800-luvun lopulla, varsinkin Chicagon vuoden 1871 suurpalon jälkeen, huomiota alettiin kiinnittää myös rakennusten paloturvallisuuteen.
Samoihin aikoihin oli onnistuttu valjastamaan sähkö, ja ensimmäisiä sähköisiä varoittimia ei tarvinnut odottaa kauaa.

Käytöstä poistettu hälytyslaite. Kuva: Public Domain.

Vuonna 1852 Moses Farmer ja William F. Channing suunnittelivat kaksi erilaista palohälytinlaatikkoa, joissa molemmissa oli morse-avain. Kun joku havaitsi tulen, hän avasi laatikon ja lähetti laitteen sijainnin kertovan morse-signaalin keskusasemalle, josta sitten hälytettiin palokunta töihin.

Edisonin liikekumppani Francis Robbins Upton patentoi 1800-luvun lopulla “Kannettavan sähköisen palohälyttimen”, joka oli ensimmäinen puoliautomaattinen hälytin – riitti kun hälyttäjä veti sen kahvasta.

Aluksi kumpikaan näistä ei saanut suurtakaan huomiota, mutta pikkuhiljaa varsinkin Uptonin laitteen suosio kasvoi. Sitten vauhti vain kiihtyi. 1900-luvun alkupuoliskolla kehitettiin sekä savu- että häkävaroittimia, mutta ne olivat aluksi kovin kömpelöitä ja ennen kaikkea kalliita valmistaa.  Savuun perustuva ilmaisu keksittiin Sveitsissä vuonna 1939. Tarvittiin paljon materiaalien ja sähköjärjestelmien kehitystyötä, ennen kuin saimme nykyisenlaiset varoittimet.

IONISOIVA SAVUNILMAISIN tuli markkinoille vuonna 1951. Toiminta perustuu siihen, että ilmaisimen kammiossa on radioaktiivinen säteilylähde, jonka sähköistä tasapainoa savu muuttaa ja jonka perusteella saadaan havainto savusta.

Se oli liian kookas jopa suurimpiin kaupallisiin rakennuksiin. Jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1955, kunnes saatiin kompakteja, toimivia ja ennen kaikkea kotitalouksille kohtuullisen hintaisia savunilmaisuun perustuvia palovaroittimia.

Amerikkalaiset Duane Pearsall ja Stanley Peterson keksivät vuonna 1965 halvan, paristokäyttöisen palovaroittimen, jota alettiin massatuottaa vuonna 1975. 1990-luvulla markkinoille tuli kohtuuhintaisia, massatuotettuja häkävaroittimia, joissa savu ja häkä saatiin samaan varoittimeen.

Kaikki tämä on edesauttanut palovaaran huomaamista ja tulen sammuttamista ennen kuin siitä on ehtinyt tulla sananlaskun tavoin huono isäntä. Palokuolemien määrä on sekin vähentynyt jatkuvasti viimeisten 50 vuoden aikana, joskin jokainen kuolema on liikaa.

Bostonilaisen palohälytyskeskuksen laitteistoaja työntekijöitä, 1950-luku. Kuva: Library of Congress.

NYKYISET RAKENNUSMÄÄRÄYKSET vaativat paloilmaisujärjestelmiä moniin rakennuksiin. Samalla ovat kehittyneet kuulutusjärjestelmät, joilla palovaarassa olevat voidaan opastaa turvallisinta reittiä ulos rakennuksesta.

Lähitulevaisuudessa tulipaljon torjunta ja varoitusjärjestelmät kehittyvät niin nopeasti, että hitaasti pyörivä lainsäädäntämylly ei tahdo pysyä perässä. Automaattiset langattomat varoitusjärjestelmät ja älypuhelinten hälytyssovellukset ovat jo laajalti käytössä.

Saamme älykkäitä, kokonaisviestintään integroituja järjestelmiä, jotka analysoivat ja tulkitsevat dataa reaaliajassa. Ne voivat tunnistaa kehityskulkuja, valvoa ympäristöolosuhteita ja tunnistaa normaalin tapahtuman ja palovaaran välisen eron sekä optimoida poistumisohjeet. Kun tällaisia järjestelmiä tehostetaan tekoälyllä ja koneoppimisalgoritmeilla, ne voivat havaita palovaaran entistä aikaisemmin, tarkemmin ja tehokkaammin ja vähentää väärien hälytysten määrää.

ESINEIDEN INTERNETISTÄ (IoT) on puhuttu paljon. Se voi mullistaa palovaroitusjärjestelmät, kun laitteet leivänpaahtimesta tehdaslaitteistoihin voivat ”itse” lähettää hälytyksen omista ongelmistaan. Sen avulla rakennusten ja laitteiden palovaaroja ja paloturvallisuutta voidaan valvoa reaaliajassa ja etänä, jos mieli tekee. IoT:n avulla voidaan lisäksi suorittaa tehokasta vianhakua ja tehdä oikea-aikaisia, jopa aloitteellisia päätöksiä. Siihen yhdistetyt tekoälypohjaiset palontorjuntajärjestelmät kykenevät tekemään ennaltaehkäiseviä analyysejä historiallisen datan, ihmisvirtojen muutosten ja ympäristöolosuhteiden pohjalta.

Tekoälyn kanssa samaan digitaalisen teknologian ”perheeseen” kuuluva lisätty todellisuus (Augmented reality, AR) tarjoaa loistavat mahdollisuudet kouluttaa henkilökuntaa ja pelastustyöntekijöitä tulipalon varalle.

Vesisanko on yhä tarpeellinen

Silti tuli on aina valmis ottamaan vallan, varsinkin meillä Suomessa, missä on satoja tuhansia puulämmitteisiä saunoja ja mökkejä sekä harvaan asutuilla seuduilla puulämmitteisiä koteja. Niissä tarvitaan yhä samanlaista teknologiaa kuin faarao Ekhnaton ja keisari Augustus rahoittivat kaupungeissaan: Valppaita silmiä ja nenää, täyttä vesisankoa tai tonkkaa sekä palonsammutuskankaita, käsisammuttimia ja muita mekaanisia torjuntakeinoja.

Vapaapalokuntia oli useita, ja niiden jäsenet olivat arvostettuja ja arvonsa tuntevia. Kuvassa Helsingin VPK vuonna 1900. Kuva: Public Domain.

Lauri Dammert, teksti

Juttu ilmestyy Sähkömaailma Extran numerossa 4/2024.